Olen niitä, joilla on iso kaapillinen LP-levyjä, vinyylejä siis. Levysoittimet ovat olleet hajalla vuosikaudet, mutta vajaa vuosi sitten tuli hankittua uusi soitin. Yhtälö vinyylisoitin + kaapissa läjä 70-luvun progebändi Wigwamin levyjä + aikaa = hurmiolliset musiikkikokemukset joululomalla.

Hypistelin entisen lempibändini levyjä. Sieltä löytyi: Hard ‘n Horny (1969)
Tombstone Valentine (1970)
Being (1974)
Nuclear Nightclub (1975)
Lucky Golden Stripes and Starpose (1976)
Dark Album (1977)
Kuuntelin kaikki levyt putkeen. Ja sain varmaan ensimmäistä kertaa kokonaiskäsityksen bändin musiikin kehityksestä ja vaiheista. Mitä virtuooseja olivatkaan basisti Pekka Pohjola ja urkuri-kosketinsoittaja Jukka Gustavson! Kuinka hyvin raskaan progen katkaisikaan Jim Pembroken kevyempi, popahtavampi musiikki. Ja miten loppujen lopuksi koko homman piti kasassa rumpali Ronnie Österberg.
Varsinkin bändin live-esityksiä kuunnellessa huomaa, että kun Pohjola tai Gustavsson oikein improvisoivat, piti Österberg huolen siitä, että kaikki soittajat lopettivat kappaleen yhtä aikaa! Se on progea se! Oikeastaan tämä Österbergin osuus musiikin kokoonpitävänä voimana ja äärimmäisen herkkätulkintaisena tateilijana tuli esiin vasta nyt, kun kuuntelin nämä kuusi kiekkoa peräjälkeen. Miten ihmeessä en ole kiinnittänyt tähän huomioita aiemmin? Miten ihmeessä rumpuja voi soittaa niin taiteellisesti ja … herkästi? Juu, herkyyttä sen täytyy olla.
Bändin kokoopano meni melko lailla uusiksi Being-levyn jälkeen. Mukaan tuli kitaristi Pekka Rechardt ja basisti Måns Groundstroem. Pois jäivät Pohjola ja Gustavson. Tämä kuuluu myös musiikissa. Noin henk. koht. Being olikin minun vatsalleni jo liian progea. Jossakin siinä menee minun rajani. Being-älppärin musiikki on vähintään yhtä erikoisuutta tavoittelevaa kuin levyn kansikin. (No, tästä tietty joku on ihan eri mieltä…) Uudemmalla kokoonpanolla julkaistu Nuclear Nightclub enempi normaaleine levynkansineen taas on yksi lemppareistani.
Havahduin myös siihen, että Wigwam-kokoelmani ei ole täydellinen. Käynti Epe’s Storessa Tampereen keskustassa auttoi pahimpaan hätään. Löysin sieltä CD-formaatissa Fairyport- (1971) sekä Some Several Moons (2005) -levyt. Wigwam-riippuvuus sai uudet mittasuhteet, kun kuuntelin Fairyportin. Siitä tuli oitis lempialbumini. Sopivasti progeilua, jonka katkaisee Pembroken kevyempi ote juuri, kun fiilis alkaa käydä liian painostavaksi.
Some Several Moons – no joo. Kun Ronnie Österberg päätti päivänsä oman käden kautta 1980, minulle Wigwam lakkasi olemasta. Tosin bändi on tehnyt jokusen albumin tuon jälkeenkin, joista viimeisin comeback-CD on tämä mainittu Some Several Moons. Ihan kivaa ja hyvää musaa, mutta se jokin puuttuu.
Olen muuten kuullut livenä Wigwamiä elämäni aikana kahdesti. Ekan kerran Kouvolan kaupungintalolla 6.4.1977 – siis aikas nuorena likkana, peruskoululaisena. Juuri tuosta konsertista alkoi Wigwam-villitykseni. Tarkistin bändin taaksepäin luotaavasta keikkakalenterista päivämäärän.
Toisen kerran kävin kuuntelemassa Tampereen Tulliklubilla uudelleen kasattua Wigwamia 8.2.2003. Tästä päivämäärästä en ole ihan varma, mutta bändin keikkakalenteriin kirjattujen kappaleiden perusteella kuitenkin päädyin tuohon. Kyseessä saattoi kyllä olla 12.4.2001 pidetty keikkakin. Ajan taju on tältä osin kadonnut. Tampereen livekokemus oli kyllä erittäin sykähdyttävä, mutta Kouvolan keikka on jättänyt vähintään yhtä syvät muistijäljet.
Tänään pohdin sellaista, että jos taivahan orkesterissa on musiikkia, harppuja, huiluja ja kanteleita yms., mutta ei Wigwamiä, niin kumpaakohan musiikkia oikeastaan haluan kuunnella? Tämä sama ajatus minulle tuli muuten Rajaton-lauluyhteen Tampereen konsertissa joulukuussa 2006. Täytynee hakeutua Wigwam-vieroitushoitoon.
Ja tässä vielä linkki:
Wigwam nuclear netclub