I used to play in another band, I mean the Rallapee, but I had to leave them. I simply did not have enough time to be involved in so many activities, to play and sing in so many groups. The Jeepit is what I want to do now.

Cantionale choir celebrated it 25th anniversary on 18 May 2008 by singing Bach’s Christ lag in Todes Banden and Mozart’s Missa breve in D major. Afterwards we had dinner and spent some time with the choir and its musical conductors in a restaurant. It was really worth it!

Just in case you might be interested, the concert poster is here below.

Concert poster

Enjoy the slideshow:

Kiev photos

And then a wonderful choir interpretation of Finlandia composed by Sibelius

I had my birthday today, and hearing the Libera interpretation of Finlandia was my best birthday gift.

Mutta nyt kaikenlaiset musiikkiriennot loppuvat joulunpyhien ajaksi. Vai pitäisiköhän sitä ottaa viulu Kouvolaan mukaan, kun menen sinne perheen kanssa vanhempieni luokse joulun viettoon?

Suurkuoro ja orkesteri esittivät Vivaldin Glorian sekä Buxthuden joulukantaatin. Hyvin meni, varsinkin Gloria. Buxtehuden rytmiikassa tarkka kuulija saattoi huomata pientä toivomisen varaa. Onneksi kuitenkin Tampereen tuomiokirkon viipyvä akustiikka antaa paljon anteeksi.

Bachin kantaatti nro 142 esitettiin Cantionalen, orkesterin ja solistien voimin. Aika upeeta, vaikka itse sanonkin. Joskus harjoituksissa teos nyt ehkä on mennyt kuoron osalta paremminkin, mutta solistit venyivät esityksessä parhaimpaansa. Solistit tosin eivät olleet ihan huippuja, mutta oikein passeleita tähän tilanteeseen kuitenkin. Niin, mainitaan nyt sekin, että tuomiokirkon kanttori Matti Hannula lauloi bassosoolon Bachin teoksessa. Tähän rakoon se oli mainio juttu – hänet on nimittäin juuri nimitetty musiikkineuvokseksi.

Harmittaa, kun en kutsunut konserttiin enemmän kuulijoita. Olisi kyllä kelvannut. No, oli kirkko kyllä yli puolillaan, mutta enemmänkin olisi väkeä mahtunut.

Ja laitetaan nyt vielä linkki mukaan:
http://www.koli.fi/

Pistää vihaksi. Sama pyromaani poltti muutama kuukausi sitten Kangasalan Keisarinharjun puisen näkötornin. Siellä käytiin serkun perheen kanssa ja kummilasten kanssa. Ihailtiin matkalla luontoa ja opeteltiin tunnistamaan, mikä on variksenmarja. Että piti sekin mennä polttamaan!

Eikä siinä vielä kaikki. Sama äijä yritti kärventää myös Kangasalan Kirkkoharjun näkötornin, mutta sepä olikin sementtiä. Vain sisäosan puiset portaat hän onnistui polttamaan. Hän sytytti muuten lehtitietojen mukaan seitsemän muutakin kohdetta tuleen noiden tornien lisäksi.

Äijä oli ollut oikeudessa tekemässä tiliä aiemmista tulitikkuleikeistään, mutta saanut vain ehdollisen tuomion. Käveli siis vapaana, kunnes nyt tämä viimeisin. Että kun kerran oli vapaalla, niin poltti sen viimeisekin näkötornin vielä.

Miten voi oikeusistuin olla näin hampaaton, voimaton ja sinisilmäinen tuollaisten kanssa? Vähän samaa mentaliteettiä kuin siinä Juha Valjakkalan rötöksessä. Valjakkalan, kolmoismurhaajan, joka ei koskaan ole katunut tekoaan, mutta silti oli avovankeudessa, ja karkasi tietty heti, kun mahdollisuus tarjoutui.

Ei ole Kangasala entisensä ilman näkötorneja! Ei muuta kun jotakin Pirkanmaan liiton hankerahaa nyt kasaan, jotta saadaan tornit uudestaan pystyyn. Ainakin se Haralanharjun torni.

Hypistelin entisen lempibändini levyjä. Sieltä löytyi: Hard ‘n Horny (1969)
Tombstone Valentine (1970)
Being (1974)
Nuclear Nightclub (1975)
Lucky Golden Stripes and Starpose (1976)
Dark Album (1977)

Kuuntelin kaikki levyt putkeen. Ja sain varmaan ensimmäistä kertaa kokonaiskäsityksen bändin musiikin kehityksestä ja vaiheista. Mitä virtuooseja olivatkaan basisti Pekka Pohjola ja urkuri-kosketinsoittaja Jukka Gustavson! Kuinka hyvin raskaan progen katkaisikaan Jim Pembroken kevyempi, popahtavampi musiikki. Ja miten loppujen lopuksi koko homman piti kasassa rumpali Ronnie Österberg.

Varsinkin bändin live-esityksiä kuunnellessa huomaa, että kun Pohjola tai Gustavsson oikein improvisoivat, piti Österberg huolen siitä, että kaikki soittajat lopettivat kappaleen yhtä aikaa! Se on progea se! Oikeastaan tämä Österbergin osuus musiikin kokoonpitävänä voimana ja äärimmäisen herkkätulkintaisena tateilijana tuli esiin vasta nyt, kun kuuntelin nämä kuusi kiekkoa peräjälkeen. Miten ihmeessä en ole kiinnittänyt tähän huomioita aiemmin? Miten ihmeessä rumpuja voi soittaa niin taiteellisesti ja … herkästi? Juu, herkyyttä sen täytyy olla.

Bändin kokoopano meni melko lailla uusiksi Being-levyn jälkeen. Mukaan tuli kitaristi Pekka Rechardt ja basisti Måns Groundstroem. Pois jäivät Pohjola ja Gustavson. Tämä kuuluu myös musiikissa. Noin henk. koht. Being olikin minun vatsalleni jo liian progea. Jossakin siinä menee minun rajani. Being-älppärin musiikki on vähintään yhtä erikoisuutta tavoittelevaa kuin levyn kansikin. (No, tästä tietty joku on ihan eri mieltä…) Uudemmalla kokoonpanolla julkaistu Nuclear Nightclub enempi normaaleine levynkansineen taas on yksi lemppareistani.

Havahduin myös siihen, että Wigwam-kokoelmani ei ole täydellinen. Käynti Epe’s Storessa Tampereen keskustassa auttoi pahimpaan hätään. Löysin sieltä CD-formaatissa Fairyport- (1971) sekä Some Several Moons (2005) -levyt. Wigwam-riippuvuus sai uudet mittasuhteet, kun kuuntelin Fairyportin. Siitä tuli oitis lempialbumini. Sopivasti progeilua, jonka katkaisee Pembroken kevyempi ote juuri, kun fiilis alkaa käydä liian painostavaksi.

Some Several Moons – no joo. Kun Ronnie Österberg päätti päivänsä oman käden kautta 1980, minulle Wigwam lakkasi olemasta. Tosin bändi on tehnyt jokusen albumin tuon jälkeenkin, joista viimeisin comeback-CD on tämä mainittu Some Several Moons. Ihan kivaa ja hyvää musaa, mutta se jokin puuttuu.

Olen muuten kuullut livenä Wigwamiä elämäni aikana kahdesti. Ekan kerran Kouvolan kaupungintalolla 6.4.1977 – siis aikas nuorena likkana, peruskoululaisena. Juuri tuosta konsertista alkoi Wigwam-villitykseni. Tarkistin bändin taaksepäin luotaavasta keikkakalenterista päivämäärän.

Toisen kerran kävin kuuntelemassa Tampereen Tulliklubilla uudelleen kasattua Wigwamia 8.2.2003. Tästä päivämäärästä en ole ihan varma, mutta bändin keikkakalenteriin kirjattujen kappaleiden perusteella kuitenkin päädyin tuohon. Kyseessä saattoi kyllä olla 12.4.2001 pidetty keikkakin. Ajan taju on tältä osin kadonnut. Tampereen livekokemus oli kyllä erittäin sykähdyttävä, mutta Kouvolan keikka on jättänyt vähintään yhtä syvät muistijäljet.

Tänään pohdin sellaista, että jos taivahan orkesterissa on musiikkia, harppuja, huiluja ja kanteleita yms., mutta ei Wigwamiä, niin kumpaakohan musiikkia oikeastaan haluan kuunnella? Tämä sama ajatus minulle tuli muuten Rajaton-lauluyhteen Tampereen konsertissa joulukuussa 2006. Täytynee hakeutua Wigwam-vieroitushoitoon.

Ja tässä vielä linkki:
Wigwam nuclear netclub

As soon as my day conciousness gradually returned, I understood what the nightmare was all about. I apparently had a beginning throat infection. Swallowing anything, even water, really hurt my throat.

The next two days I went to work as usual, wondering if the pain should be taken seriously or not. After the second work day my throat was very bad and I had some temperature too. On my way back home I consulted a doctor, who told me I had caught toncillitis. It had started spreading upwards in my head. I had pain not only in my throat but also in my ears and somewhere behind my nose. He prescribed me some most common penicillin and gave me a sick leave.

As soon as the penicillin started having affect, the nightmare felt just funny – and very clever. It was a warning for me. I understand it now that the toncillitis would have spread very quicky in my head without proper medication.

Thinking now back of the nightmare – it was a good and caring one. How else could anyone warn me so clearly? The message was: “Please pay attention to your throat now, right HERE (where the vampire stuck its teeth). Don’t ignore it.”